Hostellit on maailman parhaita paikkoja matkustellessa. Halpa asuminen ja samanhenkistä porukkaa ympärillä. Missään muualla ei ole yhtä helppoa tutustua uusiin ihmisiin ja pitää hauskaa. Välillä ehkä joutuu odottamaan vähän kauemmin päästäkseen tekemään ruokaa tai suihkuun.. Jokaiselle kun ei ole omaa keittiötä, edes keittolevyä. Tai vessaa. Yleisesti hostellit, joissa olen ollut, ovat kuitenkin olleet siistejä ja mukavia. Pari poikkeustakin (Sydney City Resort) tottakai on.. Mutta yleisesti rakastan hostelleja.
Mutta se tunne kun asuu hostellissa.
Välillä kun haluaisit vain olla, mennä huoneeseen ja lueskella jotain, kulkea zombina koko päivän kahvikuppi toisessa kädessä, kun mikään ei oikein huvita ja haluaisi olla vain rauhassa. Minulle ainakin tulee noita hetkiä ja rakastan omaa seuraani paljon, viihdyn yksin. Ja tarvitsen sitä.
Sitten kun asut hostellissa kuuden muun ihmisen kanssa samassa huoneessa. Joku nukkuu pitkään, toinen pälättää vieraalla kielellä puhelimeen, kolmas tulee kyselemään kuulumisia ja vääntää tikusta asiaa. Ei millään pahalla, mutta jos haluaisin vain olla itsekseni?
Tai että kun olet koko päiväksi paennut kaupungille tai kirjastoon ja sitten haluaisit vähän aikaa lueskella tai neuloa sängyllä, tulet huoneeseen: jes tyhjä! Toisella silmäyksellä huomaat rintaliivit lattialla kerrossänkykompleksin edessä, jossa asuu vain äijiä. Pysähdyt ja tarkastelet asetelmaa tarkemmin. Huomaat, että yläsängyn peiton alla on jotain ja kuuletkin hihitystä. Nappaat kirjan kainaloon; yhtäkkiä tekeekin kamalasti mieli olla ulkona.
Nojoo, ehkä kaikki on vähän tulosta siitä, että on kahdeksan kuukautta ollut "ilman kotia". Tottakai mulla on koti, minne aina voin mennä. Olen kiitollinen siitä. Mutta se on vain aika kaukana.. Välillä tuntuu, että ihan helvetin kaukana. Eniten kaipaan sitä omaa tilaa ja omaa rauhaa. Ja jotain tuttua ja pysyvää kanssa tottakai. En sitä, että juuri kun tutustut jengiin ja sulla on ihmisiä joiden kanssa hengailla, ne jatkavat matkaa tai itse jatkaa matkaa. Se on ihanaa, että joutuu tutustumaan kamalan moniin ihmisiin, mutta kun aina ei jaksaisi. Jos olisi valmiiksi kaikki kaverit.
Itsehän olen spontaani ja tuuliviiri ihminen. Tai ainakin tuuliviiri. Pidän kaikesta muuttuvasta ja siitä että ei ole rutiinia. Mutta kahdeksan kuukauden jälkeen? Kai sitä tylsää arkeakin alkaa arvostaa sitten kun sitä ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti