Voi HUOH!

(Huomaattehan, kuinka toimelias olen ollut kamerani kanssa. Tai siis, huomaattehan, että en ole harrastanut kameraa vähään aikaan.Yritän korvata puutetta Googlen kuvahaulla. Säälittävää?)

Tänään oli ensimmäinen työpäivä, hihuu. Mutta päällimmäiseksi jäi fiilis Blaah. (Kuvaava kuva, jeh?) Tai siis, joo, sai kävellä ja kantaa vajaata puolta tuhatta mainosta selässään samalla. Heh, Hihuu tosiaan. Jätin hommat vähän keskenkin (häpeä minua), mutta alkoi melkein tulla pimeä ja piti etsiä hostelli. Joo, ostellin etsiminen sujuu ilmeisesti harppauksittain, olin saanut sähköpostiin tietoa autoparkillisesta hostellista, mutta tarjouskilpailu jäi kesken. Maksaisi $10 pitää autoa siellä yön yli (mikä on kyllä huomattavasti vähemmän kuin parkkihallissa!) mutta tuntuu silti turhalta maksaa siitä. Tyyppi kyllä sanoi, että jos vähän kertoisin suunnitelmistani siellä pysymisen suhteen, se voisi antaa kivaa tarjousta. Mutta, eipä ole kaverista sen jälkeen kuulunut. Voin ehkä siis hyvällä omalla tunnolla soittaa töihin ja etsiä hostellia vielä huomennakin?

En kyllä muista, koska viimeksi mikään homma olisi maistunut yhtä puulta. Surullista suorastaan. Tavallaan ihan piristävää, siinä tosiaan tarvitse miettiä ja aika kuluu yllättävänkin nopeasti ja tuntuu siltä, että käveltäväkään ei koskaan lopu :D Toisaalta, jostainhan sitä aina pitää aloittaa. Pitää ehkä jatkaa työn etsintää tästä huippupaikasta huolimatta. Sinänsä, onhan se ihan piristävää vaihteluakin, että kerrankin on työ, josta ei pidä. Olen ollut kai niiden etuoikeutettujen joukossa, jotka enimmäkseen ovat rakastaneet työtään. :) Ainakin nyt Suomessa viimeksi.

Piti jo eilen muistaa kirjoittaa hyvästä muististani avainten kanssa. 8) Tiedän, että muistini on huono noin muutenkin, en muista nimiä, kasvoja, tai oikeastaan yhtään mitään! Mutta avaimet ovat aina yhtä hupaisia unohtuessaan. Tai siis, koska niiden häviäminen kun on yleensä jonkinnäköistä paniikkia aiheuttavaa. Pariin kertaan on siis ollut auton avaimet hukassa isommin.

Provinssi tietysti oli ikimuistoinen, silloin hukkasin ne jonnekin tien varteen. Paniikissa etsin niitä sieltä täältä ja viimeiseksi menin kysymään infosta, kaiken toivoni hukanneena. Ja siellähän ne tietysti olivat! Onneksi. Ei haitannut silloin, vaikka Cypres Hillin keikka jäi välistä, huojennus avainten löytymisestä oli kuitenkin paljon isompi.

Nyt täällä en ole isosti niitä saanut "hukattua" kuin kerran. Muut ovat olleet vain niitä kertoja, kun avaimet eivät olekaan olleet siellä, missä niiden olisi pitänyt olla. Kerran kuitenkin, Hornsbyn lähistöllä vielä ollessani, pari päivää sitten, olin jättänyt avaimet auton virtalukkoon siksi aikaa, kun pari tuntia istuin mäkissä. Ei ollut kyllä auto kellekään kelvannut, onneksi. :) Sen jälkeen olen yrittänyt olla tarkempi ("niin, hetkinen..Ne avaimet, missähän ne nyt..Huh, ovat ne taskussa."). Auton ovien lukitseminen on ihan normaalia kyllä vieläkin. Varsinkin vieläkin. Onneksi ei ole huippuluksus auto, ettei kamalasti tarvitse pelätä, että joku sen tosissaan haluaisi varastaa.

Enää reilu kolme viikkoa, niin Rokkipoika tulee tänne. Hihuu. :) Vähän on ollut ikävä jo. Toivottavasti jostain saa sen hostellin ja kaikkea mukavaa, niin ei tarvi ihan yhtä typeriä työpäiviä viettää, kun ainakin tietää, että sen jälkeen pääsee lämpimään suihkuun ja sänkyyn nukkumaan. 8) Menisivät päivätkin ehkä vähän nopeammin.