Olen vähän huono rakkausjutuissa. En osaa kirjoittaa mitään imelää rakkaustarinaa tai muutakaan ihanaa. Ja rakastan vähän kaikkea.. Nalleani, suklaata, kesää, vapauden tunnetta, hetkiä ja elämää. Mutta toisaalta, taitaa vähän mennä ohi sen mistä pitäisi kirjoittaa..?
Ensimmäinen rakkaus on tietysti ollut äiti. Ja se rakkaustarina kestää. Samoin kuin koko perheen kanssa. Toinen rakkaus oli varmaan joku kerhokaveri skidinä tai suuri ihastus ala-asteella. Mutta mitään noista ei kai tässä haeta?
Ensimmäinen rakkaus oli vähän sellainen viha-rakkaus juttu. Alusta loppuun. Oltiin oltu kavereita ikuisuuksia (kolme-neljä vuotta tuntui silloin ikuisuudelta), hengattu, tapeltu, vedetty vartiota, retkeilty, koettu, riidelty, jaettu, pistetty välit poikki.. Enkä edes tiennyt että se oli mulle tärkeä. Jossain vaiheessa tapahtui Tosisunnuntai ja yhtäkkiä seurusteltiinkin. Pelkästään siihen tottuminen kesti aikaa. Ja se, etten oikein uskaltanut uskoa sitä kaikkea.. Jos sitten olisinkin vain herännyt ja kaikki olisi ollut ennallaan?
Monella tapaa se olisi varmaan ollut ihan hyvä. Tottakai rakastin häntä ja olin hänelle tukena joka tilanteessa – kuten hänkin minulle. Koettiin paljon ja oltiin erottamattomia. En varmasti olisi tällainen (olisi se sitten hyvempi vai pahempi?) ilman häntä. Mutta kaikki loppuu aikanaan ja minulta hävisi yksi hyvistä ystävistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti